"Tiedän pystyväni elämään ilman häntä, mutta haluaisin nähdä hänet uudestaan - voidakseni sanoa hänelle sen mitä en sanonut silloin kun olimme yhdessä: rakastan sinua enemmän kuin itseäni. Jos pääsisin sanomaan sen, voisin sen jälkeen jatkaa rauhassa eteenpäin - koska rakkauteni olisi vapahtanut minut."
Enpä oo aikoihin taas kirjotellu. Tulipa vaan inspiraatio kirjottaa kun luin Paulo Coelhon Zahiria. Vois sen päivän huonomminkin viettää kun lukien hyvää kirjaa, juoden Daimcappucinoo ja syöden keksejä. Ainakin mun mielestäni.
Ajattelin ylistää Paulo Coelhoa. Helvetti tää äijä osaa kirjottaa ! Oon lukenut tähän mennessä vasta kaks kokonaista kirjaa Coelholta ja kolmas menossa hyvää vauhtia. Nää kirjat on oikeesti jotain ihan mahtavaa. Ihan kun joutuis johonkin transsiin tms näitä lukiessani. Ja Coelho saa kirjoillaan pohtimaan asioita; omaa suhdetta elämään, Jumalaan ja uskoon, rakkauteen ja moneen muuhun ainakin mulle tärkeeseen asiaan. Pätkä tän kirjotuksen alussa on kirjasta Zahir. Jotenkin mua kosketti toi tietty pätkä niin paljon,että pakko jakaa se johonkin.
Erityisesti Zahir on saanut mut miettimään rakkautta. Se on ehkä ihan hyvä asia koska tämänhetkinen parisuhteeni ei oo ihan terveellä pohjalla. Mitä pidemmälle luen kirjaa, sitä enemmän arvostan suhdettani. (Jaro, jos luet tän, kiitä Paulo Coelhoa.) Toisaalta mä uskon, että kaikelle on tarkotus. Ehkä on kohtalo, että aloin lukeen tätä kirjaa just sillon kun on vaikeeta. Ehkä on tarkotettu, että tän suhteen tulee kestää - jos ei ikuisesti niin ainakin pidempään.
Oikeestaan jo eilen illalla kuunnellessani Chris Augustin (<3) Starry Nights -biisiä aloin pohtiin suhdettani Jumalaan ja uskoon. (Anteeksi jos kuulostan joltain hihhulilta joka yrittää aivopestä. Asia ei ole niin.) On tätä asiaa tullut pohdittua alkukesästä aika paljon kun olin viikon isostelemassa, mutta se unohtui sit hetkeksi. Tulin eilen mietiskellessäni siihen tulokseen, että mun uskoni vahvistuu päivä päivältä. Mun on vieläkään kauheen vaikea uskoa sitä, että uskon. Vaikka noin kaks vuotta tässä jo ollutkin uskossa. Jotenkin niin uus asia vielä, ettei aina voi tajuta. Voin silti ylpeenä sanoa, että Jumala on mun elämäni tärkein mies.
Se siitä uskonnollisesta propagandasta. ;) Tässä kuukauden Helsingissä asusteltuani pakko sanoa, että ONNEKS PÄÄSEN TORSTAINA KOTIIN! Mulla on ikävä kaikkia. Aaa. Hypin jo ilosta kun tiedän että pääsen pian Tampereelle takaisin. Maailman paras tunne. Henkinen orgasmi.
Jaahas, kaipa se oli tässä sit. Kattellaan jos jaksaisin alkaa kirjotteleen hieman useemmin.
// Tessa
